Marja-Liisa Pynnösen artikkeli Alakoululaiset oppivat (meta)kieltä (Kielioppi koulussa, 2006) käsittelee alakoulujen kieliopin opetusta. Pynnönen määrittelee äidinkielen paitsi oppimisen kohteeksi myös oppimisen välineeksi, jonka puutteellisesta oppimisesta seuraa oppimisvaikeuksia. Opetussuunnitelmien asettamat tavoitteet, joiden mukaan "rikkaan kielellisen kokemuksen kautta oppilaan tulisi oppia ymmärtämään kielen perusluonnetta ja oman kielen ominaislaatua" lienevät kirjoittajan mukaan hyväksyttyjä arvoja opettajien keskuudessa. Haasteena onkin se, miten opettaa kieltä ja kielioppia näin. Tavoitteiden mukaisen opetuksen toteuttaminen ei ole helppoa. Opettajat eivät ole varmoja, mitä kieliopista pitäisi opettaa ja miten.
Kirjoittajan mukaan luokanopettajat turvautuvat usein opettajanoppaisiin ja seuraavat opettajanoppaiden ja oppikirjojen kaavaa jopa orjallisesti. Pynnösen mukaan tällöin on riskinä se, että opetustilanteet luutuvat tehtävien teoksi, jolloin oppilaat eivät opi itse havainnoimaan kieltä.
Minkä ikäiset sitten voivat ymmärtää kieliopin käsitteitä ja miten opettaja voi tietää millä tasolla lapsen metalingvistinen kehitys on? Pynnönen esittelee artikkelissaan Vygotskin ajatuksia, joiden mukaan alakoululaiset eivät vielä kykene ymmärtämään arkikäsitteitä abstraktimpia käsitteitä, joita esimerkiksi kieliopin käsitteet ovat. Pynnösen mukaan alakoulun loppupuolella lapsen ajattelu alkaa kuitenkin kehittyä tasolle, jossa aitojen käsitteiden käyttö ja käsitteellinen ajattelu on mahdollistu. Kuitenkin vasta murrosikäisellä käsitteellinen ajattelu voi kokonaisuudessaan alkaa toteutua.
Jo pieni lapsi ymmärtää sellaisia käsitteitä, jotka liittyvät arkielämään. Pieni lapsi ymmärtää käsitteen, kun se liittyy konkreettisesti johonkin asiaan. Sen sijaan abstraktimmat käsitteet, jotka eivät sinällään kuvaa mitään tiettyä konkreettista asiaa, kuten vaikkapa painovoima, ovat lapselle vaikeita. Lapsi voi oppia sanan, mutta ei välttämättä ymmärrä sanan takana olevaa abstraktia merkitystä. Pynnösen mukaan lapset pystyvät oppimaan käsitteitä havaintojensa, kokemustensa ja assosiaatioidensa ohjaamina induktiivisesti kun taas abstraktimpien käsitteiden oppiminen vaatii myös deduktiivista lähestymistapaa. Jotta lapsen olisi myöhemmin mahdollista päästä aidon käsitteen tasolle, Pynnösen mukaan lapsi tarvitsee paljon kokemuksia ja niiden kielentämistä. Aidon käsitteen oppiminen vaatii sen, että lapsi oppii ensin samaan käsitepiiriin kuuluvia asioita, joita hän myöhemmin oppii jäsentämään hierarkkisesti.
Pynnösen mukaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisessa tulisi yhä enemmän vahvistaa lapsen luonnollista ajattelua ja kielen kehitystä. Esimerkiksi kielioppisääntöjä ei kirjoittajan mielestä tulisi antaa lapselle valmiina vaan pyrkiä lasta aktivoivaan toimintaan, jossa lapsi saa itse tehdä ja oivaltaa. Pynnösen mukaan lasten tulisi oppia ensin kielen käytäntöjä, käyttötapoja ja merkityksiä eikä niinkään tiettyjen kieliopillisten ilmiöiden nimiä: "mihin on unohtunut lasten kognitiivinen kehitysvaihe, kun jo kolmosluokkalaisten kirjassa määritellään homonyymejä?" (Pynnönen).
Pynnönen esittelee artikkelissaan erilaisia työtapoja, jotka nojaavat oppilaiden omiin kielihavaintoihin ja tätä kautta tukevat rikasta kielenoppimista. Pynnönen peräänkuuluttaa työtapoja, joissa oppilailla on tilaa itse kokea, kysyä ja oivaltaa. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee yksikön ja monikon erojen opettamisen. Yksikköä ja monikkoa tarkastellaan yhdessä niin, että opettaja kirjoittaa ja piirtää taululle kirjan ja kirjoja. Taululle kirjoitettuja sanoja tarkastellaan ja tutustutaan näin monikon tunnukseen. Yhdessä keskustellaan myös sanojen merkityseroista ja huomataan mitä sanat yksikkö ja monikko tarkoittavat.
Pynnönen esittelee artikkelissaan Aidarovan (1991) ajatuksia siitä, että lapselle sanan merkitys on tärkeämpää kuin sanan muoto. Näin ollen opetuksessa tulisi panostaa sanasemantiikkaan, johon esimerkiksi suomenkielen minimiparit tarjoavat runsaasti havainnoitavaa. Artikkelissa esitellään myös idea vihkosta, johon oppilas saisi koulutiensä aikana kirjata ylös havaintojaan kielestä. Vihkoihin voisi koota esimerkiksi eri alojen sanastoa selityksineen ja huomioita vaikkapa vastakohdista, synonyymeistä ja niin edelleen. Pynnösen mukaan näissä sanastopuuhissa oppilaalle hahmottuisi vähitellen se, että sana on aina yleistys. Sanojen tulkintaa ja merkityseroja voidaan havainnollistaa oppilaille sellaisen työskentelyn avulla, jossa oppilaat tutkivat jotakin outoa sanaa. Oppilaat saavat kirjoittaa omiin vihkoihinsa selityksen sanalle, jonka jälkeen omista selityksistä keskustellaan parin kanssa. Tämä auttaa oppilaita huomamaan, miten sanat ovat aina tulkintoja ja eri ihmiset tulkitsevat sanoja eri tavoin.
Edelle esitelty sanastotyöskentely mukautuu oppilaiden kasvaessa luontevasti sanojen ryhmittelyksi ja luokitteluksi. Pynnönen esittelee artikkelissaan työtapoja, joilla luokittelua ja ryhmittelyä voi lapsille opettaa. Eri sanoja voidaan harjoitella luokittelemaan niin, että lapsille jaetaan eri sanoja, joita he saavat ryhmissä luokitella omien perusteiden mukaan. Sanaryhmille muodostetaan myös nimet. Vasta tämän jälkeen, kun oppilaalla on jo runsaasti omia havaintoja nimistä, käyttöön otetaan käsite, vaikkapa substantiivi. Samalla tavalla jatketaan esimerkiksi käsitellessä verbejä tai adjektiiveja. Oppilaat oppivat tunnistamaan minkälaisia sanoja myös näiden käsitteiden alle kuuluu ja ymmärtävät että käsite tarkoittaa jotakin asiaa, jonka alle tietynlaisia ominaisuuksia omaavia sanoja voidaan luokitella.
Kun sanojen luokittelu on näin tuttua, voidaan sitä jatkaa neljännellä luokalla kolmatta luokkaa syvemmälle. Neljännellä luokalla voidaan lajitella sanoja esimerkiksi lukusanoihin ja pronomineihin. Samalla tavalla tutkien ja kokeillen edetään myöhemmin myös lauseen ja sen rakenneosien tarkasteluun, sanojen taivutukseen ynnä muihin kielen ilmiöihin. Pynnönen esittää myös idean, jonka mukaan alakoulussa opitut asiat kielestä voitaisiin kuudennen luokan päätteeksi koota esimerkiksi käsitekartaksi. Kaikki opitut asiat löytyisivät tässä vaiheessa siis oppilaiden omista vihkoista, joista oppilas myös itse voisi katsoa, kuinka hän on kehittynyt vuosien varrella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti