Alho ja Korhonen käsittelevät artikkelissaan Kielioppia kouluun erilaisia näkökulmia koulun kieliopin opettamiseen. Aikojen alusta saakka on keskusteltu kieliopin opetuksen eri muodoista: mitä pitäisi opettaa ja miten? Alho ja Korhonen luovat katsauksen kieliopin opetuksen nykytilanteeseen sekä herättelevät ajatuksia siitä, mihin suuntaan opetusta voisi tulevaisuudessa kehittää.
Kirjoittajat esittelevät artikkelissaan neljä kuvitteellista opiskelijaa: luokanopettajan A, joka uskoo pärjäävänsä opettajanakin omalla koulukieliopillaan ja joka keskittyy opiskeluissaan mieluiten muihin äidinkielen sisältöihin, äidinkielen ja kirjallisuuden aineopiskelijan B, joka ei oikein ymmärrä yhteyttä yliopiston kielioppiopintojen ja koulutodellisuuden kanssa, kieliopista kiinnostuneen aineopiskelijan C, joka ei kuitenkaan enää työelämässä kerkeä perehtyä uusiin teorioihin ja nuoren tutkijanalun D, joka on kyllä erittäin kiinnostunut kieliopista ja sen teoriasta, mutta jolla ei ole työelämässä kontakteja koulumaailmaan. Alho ja Korhonen selvittävät, että tyyppi D on näistä ainoa, joka myös jää yliopistolle ja joka myös opettaa tyypin A, B ja C kaltaisia opiskelijoita. Yliopiston opettajat ja opiskelijat vieraantuvat herkästi toisistaan. Opiskelijat kokevat opiskeltavat asiat koulumaailmasta irrallisina. Koulumaailmassa työskentelevien äidinkielen opettajien ja yliopiston tutkijoiden välillä ei synny kaikkia hyödyntävää keskustelua siitä, mitä sisältöjä ja milloin koulussa tulisi opettaa.
Kieliopin opetuksen haasteena Korhonen ja Alho näkevät sen, että kieliopin opetukseen varattu aika on sekä yliopistossa että peruskoulussa koko ajan pienentynyt kun taas teoriapohja on yhä laajentunut. Kunnollisia opetusmateriaaleja ei ole ollut tarjolla ja kieliopin opetus on pysynyt osin hyvin samanlaisena jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi kieliopin opetus yliopistoissa on vaikeaa, koska opettajan tulisi suodattaa opetus niin, että se on kaikille opiskelijoille ymmärrettävää. Tätä problematiikkaa selvittämään opetusministeriö loi kielioppityöryhmän 1990-alussa. Työryhmä esitti teoksessaan Kieli ja sen kieliopit (1994), että kieliopin opetukseen tulisi ottaa aineksia myös uudemmasta kieliopin tutkimuksesta ja teoriasta.
Alho ja Korhonen esittelevät artikkelissaan kielioppi-sanan monet merkitykset: se voi tarkoittaa puhujan käsitystä kielestä, latinalaisen kieliopin määritelmän mukaista koulukielioppia tai kuvauksena siitä, millaista niin sanottu hyvän kielen tulisi olla. Kielioppia koskevia ristiriitoja syntyykin siitä, että usein kieliopin ajatellaan tarkoittavan nimenomaan kahta jälkimmäistä asiaa kun taas tiedeyhteisöt käsittävät kieliopin kahdeksi ensimmäiseksi kuvaukseksi.
Alho ja Korhosen mielestä pulmana on se, miten saataisiin luotua pedagoginen kielioppi kouluja varten. Sellainen kielioppi, joka olisi siinä määrin tieteellinen ja deskriptiivinen, että se ottaisi huomioon jossain määrin kieliopin analyysit, mutta joka ei liikaa rajoittaisi oppilaiden mielikuvaa siitä, että kielioppi tarkoittaa myös jokaisen omaa kielitajua. Nimenomaan tässä tarvittaisiin enemmän vuorovaikutusta kuvitteellisten henkilöiden A, B, C ja D välillä. Eri maissa tehdyt tutkimukset osoittavat sen, minkä luokkahuoneessakin usein kuulee: koulukielioppia pidetään tylsänä ja turhana. Pedagogisen kieliopin pitäisi olla sellaista, että se sallisi oppilaiden oman ajattelun ja oivaltamisen. Oppilaiden tulisi itse keksiä, miten oma kieli toimii. Näin saataisiin luotua siltaa opetuksen ja arkikokemusten välille. Alho ja Korhonen toteavat artikkelissaan, että on edelleen syytä miettiä, mitä kieliopin asioita koulussa tulisi opettaa. Vaikka vanhat kielioppitermit voivat tuntua pakkopullamaiselta ulkoa opettelulta, on niiden opetukselle yhä perusteensa: "vanhat kielioppitermit ovat kuitenkin laajalti käytössä myös vieraiden kielten opetuksessa ja sitä paitsi tunnettuja muuallakin latinalaismallisen kielioppiperinteen kansainvälisessä maailmassa" (Ahjo, Korhonen).
Opetusministeriön 1990-luvulla kasaaman kielioppityöryhmän teoksen Kieli ja sen kieliopit (1994) hahmottelee ideaa pedagogisesta kieliopista, joka pyrkisi esittelemään kieltä kiistattomien prototyyppien avulla. Pedagoginen kielioppi ei pyri esittelemään kuvausta kielen koko järjestelmästä. Teos tarjoilee paljon irrallista ainesta, mutta ei pyri valaisemaan asioiden välisiä yhteyksiä. Uudet oppikirjat noudattavat työryhmän mietinnön oppeja, mutta yhä edelleen kirjoissa ovat vallassa taulukot ja luettelot eri kieliopin ilmiöistä. Näin oppilaille jää irrallinen kokemus kieliopista luetteloina ja ulkoa opittavina seikkoina. Tavoitteena kuitenkin olisi, että oppilas ymmärtäisi, miksi kielen rakenteita ja merkityksiä opetellaan. Tämä ei edelleenkään opetuksessa toteudu.
Suomen iso kielioppi ei Alhon ja Korhosen sovi suoraan koulujen opetuskäyttöön: se on liian tieteellinen ja pyrkii selvittämään asiat kattavasti poikkeustilanteet huomioiden. Suomen iso kielioppi tarjoaa kuitenkin lukuisia välineitä, joita voi hyödyntää pedagogisessa kieliopissa. Kattavan sisältönsä lisäksi Suomen iso kielioppi tarjoaa käytettäväksi myös puhuttua kieltä, joka taas sitoo opiskeltavat asiat paremmin oppilaiden omaan kokemusmaailmaan.
Lopuksi Alho ja Korhonen herättelevät ideaa pedagogisesta verkkokieliopista, jossa yhdestä kielen piirteestä tai ilmiöstä olisi linkki toiseen asiaan, josta taas linkki kolmanteen ja yhä neljänteen ilmiöön. Verkossa olisi mahdollista tutkia kielen ilmiöitä ja yhteyksiä eri tavalla kuin pelkkien oppikirjojen ja muiden materiaalien avulla. Tällaisen projektin luominen vaatisi kuitenkin tyyppien A, B, C ja D kaltaisten ihmisten yhteistyötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti