Kielioppitunnin rakenne

Perinteinen kielioppitunti tai -kokonaisuus koostuu seuraavista asioista:

• Motivointi
• Ilmiön esittely
• Harjoittelu
• Syventäminen
• Arviointi

Missä tahansa opetuksessa on hyvä lähteä liikkeelle motivoinnista. Motivointintina voidaan käyttää suoraan jotakin tehtävää, joka johdattelee aiheeseen, mutta on itsessään sisällöltään tai työtavaltaan niin mielenkiintoinen, että oppilas orientoituu oppimaan. Uuden asian käsittely voidaan aloittaa myös induktiivisesti niin, että oppilas saa jonkin tutkittavan asian tai pulman, jota lähdetään ratkaisemaan ja tätä kautta lähestytään ilmiötä. Myös erilaiset leikit, pelit, kuvat tai mielenkiintoiset tekstit voivat toimia orientoivina lähtökohtina uuden asian opettamisessa. Ylipäätään motivoinnin tulisi tarjota oppilaille jonkinlaisia vastauksia siihen, miksi uutta asiaa opiskellaan ja saada oppilaissa aikaan halu oppia.

Ilmiön esittelyssä suosisin jonkinlaista tutkivaa oppimista, joka haastaisi oppilaat itse tekemään ja oivaltamaan sekä pukemaan ajatuksiaan ja oivalluksiaan sanoiksi.  Esimerkiksi eri sanaluokkien sanoja tai lauseenjäseniä voidaan lähteä tutkimaan niin, että käsitellään tekstiä, josta on poistettu tietyn sanaluokan sanat tai lauseenjäsenet. Oppilaat voivat pohtia pareittain, ryhmissä tai koko luokka yhdessä millä sanoilla tyhjät kohdat voisi täyttää ja millaisia nuo sanat ovat - mikä kaikissa sanoissa on yhteistä. Tätä kautta päästäisiin määrittelemään käsiteltävää asiaa: mikä sanaluokan tai lauseenjäsenen merkitys ja tehtävä on. Ilmiön esittelyssä hyviä työtapoja on monia, mutta itse pyrkisin nimenomaan tässä vaiheessa pois pelkästä opetuspuheesta - siitä, että opettaja vain suoraan kertoisi, mikä vaikkapa objektin tehtävä lauseessa on.

Harjoitteluvaiheessa tärkeää on erilaiset tehtävät ja harjoitukset, joiden avulla kaikenlaiset oppijat pystyvät oppimaan mahdollisimman hyvin. Ilmiötä tulisi tarkastella monipuolisesti. Harjoitteluvaiheessa käyttäisin monenlaisia tehtäviä: erilaisia toiminnallisia työtapoja, motivoivia suullisia ja kirjallisia tehtäviä yksin, ryhmissä ja pareittain, mutta myös niitä perinteisempiä tehtäväkirjojen tehtäviä. Oppilaiden on hyvä tehdä perinteisempiä harjoituksia jo siksikin, että yleensä kielioppiasioita kuitenkin arvioidaan kirjallisella kokeella, jossa oppilaan oletetaan osaavan tehdä kirjallisia tehtäviä itsenäisesti. Jotkut myös oppivat mieluiten itsenäisen ja kirjallisen työskentelyn avulla, joten en lähtisi liiaksi tuomitsemaan tätä työtapaa. Kuitenkin pelkkien "luokittele sanat laatikoihin" -tyyppisten tehtävien avulla kieliopin asiat saattavat jäädä melko mekaaniseksi ja ulkoa opituksi asiaksi. Se, että oppilas osaa soveltaa opiskeltuja asioita käytäntöön, ei ole itsestäänselvyys vaan taito, jota tulee myös harjoitella. Tätä taitoa opetellaan erityisesti syventämisvaiheessa.

Kielioppiasioita arvioidaan yleensä lopuksi kokeella, mikä sopii kielioppiasioiden arviointiin hyvin. Lisäksi ottaisin kuitenkin arvioinnissa huomioon tunneilla tehdyt tehtävät, tuntityöskentelyn sekä itsearvioinnin. Ennen kielioppijakson alkua opettajan olisi hyvä, varsinkin uuden luokan kanssa, selvittää oppilaiden lähtötaso, jotta opetuksesta pystyy suunnittelemaan sopivan haasteellista. Liian vaikeat tai liian helpot asiat eivät motivoi oppilaita eivätkä edistä oppimista.

Miten tunnistan sanaluokat?

Ajattelin vielä pari viikkoa sitten, että eri sanaluokkien tunnistaminen on helppoa. Viime viikkojen aikana selväksi kävi kuitenkin se, etten olekaan niin etevä sanojen luokittelussa. En ollut edes kuullut kaikkia sanaluokkia, joita olemme viime viikkojen aikana kurssilla käsitelleet!

Alakoulussa lähtisin liikkeelle adjektiiveista, verbeistä ja substantiiveista. Ne ovat sanoja, jotka ovat varsin helppo tunnistaa ja joiden avulla oppilas oppii ymmärtämään sanaluokkien merkityksiä. Koulussa verbit opitaan sanaluokista ensimmäisten joukossa.  Verbi ilmaisee lauseessa tekemistä tai olemista.  Verbit taipuvat suomen kielessä aika- ja persoonamuodoissa. Yksittäiset verbit on useimmiten varsin helppo tunnistaa teksteistä, mutta verbiketjujen (ei voi tulla, näytti saavan) tunnistaminen saattaa olla vaikeaa kokeneemmallekin kielenkäyttäjälle.

Adjektiivit vastaavat kysymykseen "millainen". Adjektiivit taipuvat sekä sijamuodon että luvun mukaan. Adjektiiveilla on myös vertailuasteet (kaunis-kauniimpi-kaunein). Koulussa voisikin lähteä liikkeelle perinteisesti tutkien sanoja ja tekstejä, joista oppilaat etsisivät adjektiiveja sekä muokkaamalla tekstejä vaihtamalla tai lisäämällä tekstiin adjektiiveja.


Substantiivit ilmaisevat asioita tai esineitä. Substantiivit jaetaan yleis- ja erisnimiin. Substantiivit taipuvat sijamuodoissa ja luvuissa. Substantiiviin voi liittyä myös omistusliite eli possessiivisuffiksi (koirani, sukkasi, kirjamme).

Hauskoja tehtäviä sanaluokkien oppimiseen voisivat olla sellaiset, joissa oppilaat saisivat vaihtaa tekstin adjektiivit, verbit tai substantiivit toisiin ja huomata miten tarina muuttuu. Näin oppilaat huomaisivat, mikä merkitys kunkin sanaluokan sanoilla on tekstissä. Ylipäätään hyödyntäisin sanaluokkien opettamisessa ja sanojen luokittelussa tekstejä, joissa sanat eivät olisi irrallaan. Teksteissä sanoilla on tietty merkitys, jonka mukaan se voidaan luokitella tiettyyn sanaluokkaan. Yksittäisiä sanoja tutkiessa sanoja ei välttämättä voi luokitella yhteen luokkaan - esimerkiksi voi tai tuli voivat olla verbejä tai substantiiveja. Toisaalta on hyvä käsitellä myös sitä, etteivät sanat kuulu aina yksiselitteisesti yhteen sanaluokkaan.

Miten ja miksi opetan kielioppia?

Kieliopin opiskelu nähdään usein tylsänä ja mekaanisena sanojen luokitteluna ja vääntelynä, eikä ole ihme, jos oppilaiden kieliopin opiskelu jää pintapuoliseksi. Jos kielioppia opiskellaan aina samalla tavalla väännellen ja käännellen sanoja ja luokittelemalla merkityksettömiä sanoja (tai pahimmassa tapauksessa sanojen päätteitä) eri laatikoihin, ei olekaan ihme, jos oppilaat puutuvat opiskeluun.

Itse pyrkisin opettamaan kielioppia monipuolisten harjoitusten avulla. Ihannetilanne olisi tietenkin sellainen, jossa oppilaiden oppiminen olisi helppoa ja mukavaa. Esimerkiksi erilaiset toiminnalliset harjoitukset tuovat varmasti mukavan ja tarpeellisen lisän opetukseen, mutta kieliopin opiskelussa ei voine täysin unohtaa niitä perinteisiä ja usein tylsäksi ja vaikeiksikin koettuja harjoituksia. Uskon, että niillä on edelleen tärkeä osa kieliopin opetuksessa eikä kaiken maailman taikatemppuja kannata lisätä opetukseen vain niiden itseisarvon takia. Eihän opiskelun aina tarvitsekaan olla helppoa.

Tylsiä ja vaikeitakin asioita motivoituu yleensä harjoittelemaan, kun ymmärtää mitä varten taitoa tarvitaan. Kieliopin opiskelun merkitys olisikin hyvä saada jollain lailla selville myös oppilaille. Kielioppi antaa puitteet ymmärtää ja käyttää kieltä monipuolisesti.  Oppilaita ei varmaan kuitenkaan kovasti motivoi, jos opettaja vain julistaa luokan edessä kieliopin tärkeyttä, vaan kieliopin hallinnan hyödyt olisi hyvä näyttää oppilaille ihan konkreettisesti.

Yhä suurempi osa päivittäisestä kommunikaatiosta tapahtuu kirjallisesti netissä ja tekstareilla. Vaikka epävirallisissa teksteissä ja arkikielessä kieliopin säännöt eivät ole samalla tavalla merkityksellisiä, helpottaa jo tekstin jonkinlainen jäsentely asian ymmärrettävyyttä. Tekstin lukemista helpottaa kummasti, jos lauseista löytyisi edes ne pisteet ja pilkut. Netistä, esimerkiksi eri keskustelupalstoilta löytyisi varmasti lukuisia esimerkkejä, joista oppilaat voisivat itsekin todeta, miten rasittavaa on lukea tekstiä, jossa on annettu piutpaut kielioppisäännöille. Ehkä vaikkapa tällaisten havainnoillistavien esimerkkien avulla oppilaat voisivat muodostaa kieliopin opiskelusta mielipiteen, joka  poikkeaisi siitä perinteisestä "tylsääääää turhaaaaaa vaikeaaa mihin mä muka tätä tarviin" -virrestä.